torstai 30. elokuuta 2018

Tässä minä olen: Meidän Urho

Urho on tämän keväinen kukkopoika. Emokana ei sitä halunnut hoitaa ja opastaa, koska neljä, viikkoa aikaisemmin kuoriutunutta poikasta oli jo Urhon paikan vieneet.

No Urho pääsi ihmisten hoidettavaksi. Pikku piiperöstä alkaen se juoksenteli perässämme, pitkiäkin matkoja, aina rantaan saakka ja sieltä takaisin. Lapsilla on paljon mukavaa tekemistä Urhon kanssa.

Lapset tuon nimen keksivätkin. Onhan näin, että urhollinen pitää olla, jos meinaa kasvaa ja eteenpäin päästä, pitää puolensa ja olla kuin muutkin "ihmiset". Vähän siltä nimittäin tuntuu, että Urho kuvittelee olevansa ihminen. 
Päivät viettää ulkona, mutta illan tullen pääsee tuulikaappiin yöksi. Itse menee kissankoppaan ja siellä nukkuu yön. Aamusella noin klo 7 kopasta alkaa kuulumaan kiekumista. Ensi alkuun se oli kyllä vain rääkäisyjä, mutta nyt jo kiekumiseksi voi sanoa. 

Ihana, pitkä kesä on ohi. Lastenlapsia, kesävieraita ja kaikkea muutakin mukavaa siis on riittänyt.

Maisema on mitä kaunein. Jo varmaan tuhanteen kertaan kuvattu. 








Nytkin tätä maisemaa saan ihailla. Silmää lepuuttaa ja kirjoitella. Järvi on peilityyni. Vielä kesän rippeitä näkyvillä ja lämmintäkin on. Marjat alkaa olla poimittuna ja säilöttynä. Pikkuinen ongelmakin edessä, kun ei tiedä mihin niitä laittaa. Siis jakamaan!

Eipä täällä nyt ole enää aikaa roikkua. Vapaaehtoishommat odottavat. Siis töihin.

Siitä hieno juttu, että tästä työstä saa yhtä suuren eläkkeen, kuin mitä palkkakin on.











torstai 26. huhtikuuta 2018




Elämä vie eteenpäin


Päivittäinen lenkki Mantan kanssa tehty ihaillen kevättä. Muurahaiset olivat heränneet touhuihinsa, ojassa vesi solisi sulaneesta lumesta, taivas oli sinivalkoinen ja rantatie jo melkein sula. Ja kun pihapiiriin saavuin, mitä näinkään: Olavi oli tuonut portaalle suloisen kissapatsaan.




Saattohoito


Elämän realiteetit tulivat vastaan viime viikon maanantaina. Tai varoituksiahan on ollut jo muutaman vuoden ajan. Sijaistyttäreni Merja on sairastanut harvinaista sairautta Coats plus. Sairaus vei Merjan sairasvuoteelle ja viimeinen 




saattohoitoon. Viikon hän jaksoi uskoa vielä ihmeeseen ja paranemiseen, mutta luonnon lait ovat sellaiset, että kun ihmiseltä lopetetaan ruoka ja nesteytys, paluuta ei enää ole. Kipujen lievitystä, hengityksen avustamista ja sisko sekä minä vierellä matka kohti elämän päättymistä oli todellinen. 

Pieniä ilon asioita viikon matkaan sisältyi. Haave, että mennään vielä Ylivieskaan, kissan ääni, tyttären pojan tapaaminen, entisen ystävän näkeminen ja kaikki, jotka kävivät vierailulla olivat tärkeitä.

Lääkärin ilmoitus, ettei enää tarvitse mennä Ouluun, sai Merjan vain kiittämään. Hän varmasti uskoi, että nyt kaikki on hyvin. 

Hyvä henkilökunta auttoi myös meitä saattajia jaksamaan. Saimme huoneeseen sängyn, jossa vuorotellen Maaritin kanssa nukuimme. Toisen ollessa Merjan vierellä, pitäen kädestä kiinni sekä silitellen, laulaen, kertoillen ja musiikkia soitellen. Välillä torkahdellen nojatuolisänkysysteemissä.



Miten onnellinen saan olla, että Maaritin kanssa jaksoimme olla Merjan vierellä tämän viimeisen matkan. Nyt suru on suunnaton. Kaipuu uskomaton. Kysymyksiä toinen toisensa perään, ilman vastauksia.



Elämä jatkuu. Se on sääntö, joka ei muuksi muutu.
Kuukausi ja sitten muistelemme Merjaa isommalla porukalla. 



Kuitenkin tuon viikon aikana tuli moneen kertaan mietittyä sitä, että kaunis sana "saattohoito" ei anna oikeaa kuvaa siitä, mitä se oikeasti on.



Ihminen hiipuu pois kipujen ja tuskan saattelemana. Saattajat ovat huolissaan, mitä kaikkea saatettava voi kokea, kun hän ei pysty enää puhumaan kuin hiljaa kuiskaten tai epäselvästi. Varmaa on, että jotakin hän tuntee. Kipua kyllä lievitetään, mutta onko tämä tarkoitus oikea ja miksi sen pitää olla näin?


Miten näin pääsikään käymään?

Vuodet vierivät! Nyt on mennyt jo kolme vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitteluun tartuin. On kait sitä tekstiä siellä sun täällä, mutta suoraa ja sujuvaa ei kait missään.

Elämää laidasta laitaan on eletty. Politiikka ja sen koukerot sen kuin mutkistuvat ja ihmisarvo - ainakin tällaisen tavallisen tallaajan - ei ole enää mistään kotoisin.

Sote ja muut uudistukset vievät meitä kuin härkää nenärenkaasta. Päätöksiä tulee tuutin täydeltä ja niitä pimitetään viimeiseen asti, jotta vaikuttamismahdollisuudet ovat olemattomat. 

Kansalaisaloitteita tehdään toivoen, että niillä pysyttäisiin saamaan päätöksentekijöiden ajatukset muuttumaan, mutta ne kuitataan vain olankohautuksella. 

Miksi me äänestämme tällaisia päätöksentekijöitä? Vai onko asia tosiaankin niin, että kun päättämään pääse, niin ihminen tulee ahneeksi. Vai luullaanko me, että meistä tulee yhtä hyväosasia kuin päätöksentekijät. Mene ja tiedä. Oma kantani on kuitenkin selvillä.


torstai 17. joulukuuta 2015

"Joululahja"

Avoin kirje Alexander Stubbille

Tapasin Sinut 20.9.2002 vieraillessani  EU:ssa yhdessä muiden kaupunginjohtajien sihteereiden kanssa. Tuolloin ihastuin valtavasti tyyliisi, jolla sinä huomioit meidät. Et puhunut puhujapöntössä, vaan kävelit meidän edessämme ja pysähtelit jokaisen kohdalla katsoen suoraan silmiin. Kehuin Sinua ja olin mielissäni, kun tällainen mies tulee mukaan Suomen politiikkaan.



Nyt tuo ihastus on  pikkuhiljaa haihtunut. Valitettavasti. Päätökset joita olet yhteistyössä muiden politikkojen kanssa tehnyt, koskettaa niin suurelta osin perhettäni ja lähipiiriäni, edustamaani  yhdistystä (Haapaveden-Siikalatvan Omaishoitajat ja Läheiset ry), että joulumieli on mennyt aivan matalaksi. Suurin huolenaiheeni ovat lapset ja heidän tulevaisuutensa. Miten työttömän perhettä kohdellan todella ala-arvoisesti viemällä kaikki hyvä pois, jonka pienin askelin tämä hyvinvointiyhteiskunta on heille suonut. Puhun poikani perheen puolesta myös. Heillä on 7 lasta, isä sairaslomanjälkeen jäi työttömäksi, äiti jäi työttömäksi Nokian alasajon yhteydessä. Minkälaisen tulevaisuuden he voivat tässä kotimaassaan - Suomessa - lapsilleen antaa? Mihin he voivat luottaa? Päätöksentekijöihinkö? Siihen näiden tehtyjen päätösten myötä en enää usko.




Siis jos yhtään inhimillisyyttä tunnet ja jotakin hyvää ajattelit tälle maalle antaa, niin älä vie lapsilta. Et ole elänyt 50-luvun lapsuutta, joten et voi tietää mitä köyhyys on. Minä tiedän ja siksi tämä "joululahja" lapsiperheille - työttömille - ei tunnu ollenkaan oikeutetulta.




Hyvää ja rauhaisaa joulua ja viisautta päätöksiin vuodelle 2016




Orvokki Rytky



Helsingissä syntynyt, Saarijärven, Kalajoen, Nivalan kautta Haapavedelle ”eksynyt” äiti, sijaisäiti, isoäiti, vapaaehtoistyöntekijä 



perjantai 12. syyskuuta 2014




Elämässä tapahtuu kummallisia asioita!

Minulle on yhtä äkkiä vuodesta 2013 alkaen tullut lahja sanoittaa ja kirjoittaa runoja.

Mistä tämän lahjan sain. Ken sen tietää.

Mutta, kun 10.9.14 omaishoitajaleirillä tein Olaville kortin, siihen kirjoitin:

Olaville
 Tulin kotiin ja yhdessä ollaan taas.
Mikäpä on ollessa,
kun toinen toistaan rakastaa.

- Orvokki -


Kortin annoin hänelle kun tulin kotiin Ruonan leirikeskuksessa Himangalla olleelta virkistysleiriltä






Onko kauniimpaa kuin maisema tää.

Onko ihanampaa kuin elämä joka taakse jää.

Muistojen voima kantaa taas.

Päivään uuteen  ja myös vuosien taa.

- Orvokki -



Sain viettää ihanan kolme päivää Ruonan leirikeskuksessa Himangalla. Ensimmäisen päivän iltana otettu kuva rannasta kertoo jos sen, että paikka oli mitä ihanin: tyyni meri - miten harvinaista herkkua. Itse asun järven rannalla ja tiedän, että järvi on useinkin tyyni, mutta meri - sen olen nähnyt jos kyllä aikaisemminkin. Kuitenkin se hämmästyttää aina uudelleen ja uudelleen.