Nyt mennään ja lujaa. Se kuuluu taudin kuvaan. Pyllymäki alas odottaa jossakin nurkan takana, mutta antaa sen odottaa. Jospas nyt onkin jo viimeinen vuoro onnen ja ihanuuden, rakkauden ja kaiken muun. "Paistaa se aurinko risukasaankin, enempää sulle ei anneta, kuin mitä jaksat kantaa, kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu" jne.. Näitä fraaseja saa kuulla milloin keneltäkin. Helppo se on niitä ladella, kun itse ei tarvitse olla kaiken kaaoksen keskellä ja lähteä vähän niin kuin alusta jälleen.
Viralliset tahot eivät ole kiinnostuneita. Kaikki viedään, jopa toimeentulo. Sitten sitä ihmetellään jälkeenpäin, että kuinkas tässä nyt näin kävikään. Jos sinulla ei ole ketään, joka jaksaa sinun puolestasi asioita hoidella, kun pyllymäki alkaa, hukassa oot.
Onneksi on äiti! Ihmeellinen olento. Jaksaa, jaksaa, jaksaa. Pitää puoliasia aina ja kaikkialla, kannustaa, nostaa pystyyn, jos et itse jaksa nousta ja ennen kaikkea rakastaa - ehdoitta.
Vaan jos ei ole äitiä mitäs sitten? http://www.youtube.com/watch?v=4n_5vRqjh_s&feature=branded
Sitten on vain jaksettava jatkaa maksaa yksin, jos ei rinnalle löydy ihmistä, joka aidosti välittää. Onnellinen se jolla sellainen on!
