Tässä minä olen: Meidän Urho

Urho on tämän keväinen kukkopoika. Emokana ei sitä halunnut hoitaa ja opastaa, koska neljä, viikkoa aikaisemmin kuoriutunutta poikasta oli jo Urhon paikan vieneet.

No Urho pääsi ihmisten hoidettavaksi. Pikku piiperöstä alkaen se juoksenteli perässämme, pitkiäkin matkoja, aina rantaan saakka ja sieltä takaisin. Lapsilla on paljon mukavaa tekemistä Urhon kanssa.

Lapset tuon nimen keksivätkin. Onhan näin, että urhollinen pitää olla, jos meinaa kasvaa ja eteenpäin päästä, pitää puolensa ja olla kuin muutkin "ihmiset". Vähän siltä nimittäin tuntuu, että Urho kuvittelee olevansa ihminen. 

Päivät viettää ulkona, mutta illan tullen pääsee tuulikaappiin yöksi. Itse menee kissankoppaan ja siellä nukkuu yön. Aamusella noin klo 7 kopasta alkaa kuulumaan kiekumista. Ensi alkuun se oli kyllä vain rääkäisyjä, mutta nyt jo kiekumiseksi voi sanoa. 

Ihana, pitkä kesä on ohi. Lastenlapsia, kesävieraita ja kaikkea muutakin mukavaa siis on riittänyt.

Maisema on mitä kaunein. Jo varmaan tuhanteen kertaan kuvattu. 

Nytkin tätä maisemaa saan ihailla. Silmää lepuuttaa ja kirjoitella. Järvi on peilityyni. Vielä kesän rippeitä näkyvillä ja lämmintäkin on. Marjat alkaa olla poimittuna ja säilöttynä. Pikkuinen ongelmakin edessä, kun ei tiedä mihin niitä laittaa. Siis jakamaan!

Eipä täällä nyt ole enää aikaa roikkua. Vapaaehtoishommat odottavat. Siis töihin.

Siitä hieno juttu, että tästä työstä saa yhtä suuren eläkkeen, kuin mitä palkkakin on.