torstai 26. huhtikuuta 2018
Saattohoito
Elämän realiteetit tulivat vastaan viime viikon maanantaina. Tai
varoituksiahan on ollut jo muutaman vuoden ajan. Sijaistyttäreni Merja on
sairastanut harvinaista sairautta Coats plus. Sairaus vei Merjan
sairasvuoteelle ja viimeinen
saattohoitoon. Viikon hän jaksoi uskoa vielä
ihmeeseen ja paranemiseen, mutta luonnon lait ovat sellaiset, että kun
ihmiseltä lopetetaan ruoka ja nesteytys, paluuta ei enää ole. Kipujen
lievitystä, hengityksen avustamista ja sisko sekä minä vierellä matka kohti
elämän päättymistä oli todellinen.
Pieniä ilon asioita viikon matkaan sisältyi. Haave, että mennään vielä
Ylivieskaan, kissan ääni, tyttären pojan tapaaminen, entisen ystävän näkeminen
ja kaikki, jotka kävivät vierailulla olivat tärkeitä.
Lääkärin ilmoitus, ettei enää tarvitse mennä Ouluun, sai Merjan vain
kiittämään. Hän varmasti uskoi, että nyt kaikki on hyvin.
Hyvä henkilökunta auttoi myös meitä saattajia jaksamaan. Saimme huoneeseen
sängyn, jossa vuorotellen Maaritin kanssa nukuimme. Toisen ollessa Merjan
vierellä, pitäen kädestä kiinni sekä silitellen, laulaen, kertoillen ja
musiikkia soitellen. Välillä torkahdellen nojatuolisänkysysteemissä.
Miten onnellinen saan olla, että Maaritin kanssa jaksoimme olla Merjan
vierellä tämän viimeisen matkan. Nyt suru on suunnaton. Kaipuu uskomaton.
Kysymyksiä toinen toisensa perään, ilman vastauksia.
Elämä jatkuu. Se on sääntö, joka ei muuksi muutu.
Kuukausi ja sitten
muistelemme Merjaa isommalla porukalla.
Kuitenkin tuon viikon aikana tuli moneen kertaan mietittyä sitä, että
kaunis sana "saattohoito" ei anna oikeaa kuvaa siitä, mitä se
oikeasti on.
Ihminen hiipuu pois kipujen ja tuskan saattelemana. Saattajat ovat
huolissaan, mitä kaikkea saatettava voi kokea, kun hän ei pysty enää puhumaan
kuin hiljaa kuiskaten tai epäselvästi. Varmaa on, että jotakin hän tuntee.
Kipua kyllä lievitetään, mutta onko tämä tarkoitus oikea ja miksi sen pitää
olla näin?
Miten näin pääsikään käymään?
Vuodet vierivät! Nyt on mennyt jo kolme vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitteluun tartuin. On kait sitä tekstiä siellä sun täällä, mutta suoraa ja sujuvaa ei kait missään.Elämää laidasta laitaan on eletty. Politiikka ja sen koukerot sen kuin mutkistuvat ja ihmisarvo - ainakin tällaisen tavallisen tallaajan - ei ole enää mistään kotoisin.
Sote ja muut uudistukset vievät meitä kuin härkää nenärenkaasta. Päätöksiä tulee tuutin täydeltä ja niitä pimitetään viimeiseen asti, jotta vaikuttamismahdollisuudet ovat olemattomat.
Kansalaisaloitteita tehdään toivoen, että niillä pysyttäisiin saamaan päätöksentekijöiden ajatukset muuttumaan, mutta ne kuitataan vain olankohautuksella.
Miksi me äänestämme tällaisia päätöksentekijöitä? Vai onko asia tosiaankin niin, että kun päättämään pääse, niin ihminen tulee ahneeksi. Vai luullaanko me, että meistä tulee yhtä hyväosasia kuin päätöksentekijät. Mene ja tiedä. Oma kantani on kuitenkin selvillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)