sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Syksyisiä touhuja


En tiedä miten tämän nyt sitten aloittaisin. On vain niin paljon tapahtunut kesän aikana. Entinen mieheni kuoli. Hautajaiset olivat kesäkuussa. Itkut. Mutta ei auta. Tässä sitä ollaan ja välillä rukoillaan, että tuo x:ä tuolta taivahista auttaisi ja pitäisi lastensa puolta. Enkelinä liitelisi alas maailmaan ja olisi läsnä lastensa edesottamuksissa. Varsinkin tuon nuorimmaisen poikansa.

Onko nämä aivan turhia toiveita? En usko, kyllä tämä meidän kuopuksemme on ansainnut jo paremman elämän. Ehkä nyt meneekni hiukan paremmin. Saihan hän jo työttömyyspäivärahan 5 kk:n odotusajan jälkeen. 

Tai sitten itse olen jotakin luovuttanut, en jaksa enää. No ei kai, en minä!
Minähän olen se sinnikäs leijona äiti, joka ei anna periksi.

Syksy

Tänään on tehty kaikenlaista syksyyn kuuluvaa mm. säilötty marjoja ja pidetty sadetta.

Huomenna ollaan omaishoitoasioissa liikkeellä ja ylihuomenna. Ohjausryhmän kokous ja infotilaisuus. Saas nähdä tuleeko kukaan. Tiedotusvälineet eli media, ei ole kinnostunut omaishoitajuudesta. Se koskee ihmisiä, jotka puurtavat ilman palkka tai hyvin pienellä sellaisella, omaistensa hyväksi. Ja ei pelkästään omaistensa hyväksi, vaan koko yhteiskunnan. Säästöhän on melkoinen, kun omaiset eivät tiedä olevansa omaishoitajia ja varsinkin kun eivät raaski laittaa omaisiaan hoitoon. 

Pyytteetöntä!

Omaishoitaja kai minäkin olen. Omalla tavallani. Olen hoitanut ADHD -poikani asioita pitkään ja taistellut hänen puolestaan. Viisi kuukautta tänäkin vuonna olivat erittäin vaikeat, kun ei ollut hänellä tuloja ja jotenkin piti vain selvitä. 
Mistä otettiin toimeentulo? Sitäpä sopii miettiä.

Hienoja juttuju on olemassa syrjäytyneiden ja syrjäytymisuhan alla olevien nuorten asioiden hoitamiseksi, mutta eivät ne kuitenkaan kaikkia tavoita. Kirjoitin asiasta jopa presidentillekin, mutta sain vain vastuksen, että kiittävät huomiosta ja kiinnostuksesta. Ei se Sauli itse vastannut. Se siitä sitten.

 
 

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Lujaa mennään

Nyt mennään ja lujaa. Se kuuluu taudin kuvaan. Pyllymäki alas odottaa jossakin nurkan takana, mutta antaa sen odottaa. Jospas nyt onkin jo viimeinen vuoro onnen ja ihanuuden, rakkauden ja kaiken muun. "Paistaa se aurinko risukasaankin, enempää sulle ei anneta, kuin mitä jaksat kantaa, kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu" jne.. Näitä fraaseja saa kuulla milloin keneltäkin. Helppo se on niitä ladella, kun itse ei tarvitse olla kaiken kaaoksen keskellä ja lähteä vähän niin kuin alusta jälleen.

Viralliset tahot eivät ole kiinnostuneita. Kaikki viedään, jopa toimeentulo. Sitten sitä ihmetellään jälkeenpäin, että kuinkas tässä nyt näin kävikään. Jos sinulla ei ole ketään, joka jaksaa sinun puolestasi asioita hoidella, kun pyllymäki alkaa, hukassa oot.

Onneksi on äiti! Ihmeellinen olento. Jaksaa, jaksaa, jaksaa. Pitää puoliasia aina ja kaikkialla, kannustaa, nostaa pystyyn, jos et itse jaksa nousta ja ennen kaikkea rakastaa - ehdoitta.

Vaan jos ei ole äitiä mitäs sitten? http://www.youtube.com/watch?v=4n_5vRqjh_s&feature=branded

Sitten on vain jaksettava jatkaa maksaa yksin, jos ei rinnalle löydy ihmistä, joka aidosti välittää. Onnellinen se jolla sellainen on!

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Tästä se kaikki alkoi



Poikani tarina:

Tästä sitä lähdettiin kasvamaan. Minulla oli kolme vanhempaa sisarusta, iskä ja äiti, jotka huolehtivat minusta. Synnyin Kalajoella, sitten muutimme sieltä pois, kun olin vasta 8 kk:n ikäinen. Mitähän minusta olisi tullut, jos olisimme jatkaneet Kalajoen maisemissa.

Olin vain 6 v. kun äiti ja iskä päättivät jatkaa elämäänsä eri tahoilla. En sitä silloin ymmärtänyt, enkä välttämättä nytkään.

Eihän kukaan voinut tuolloin tietää, miten tämä kaikki vaikutti minuun. Oliko siinä yksi syy sairauteni puhkeamiseen. Kenpä tietäisi sen.

Mutta koulut aloitettiin, vaan kohta taasen muutettiin. Menin neljännelle luokalle ja pieneen kyläkouluun. Siellä meni aivan hyvin siihen asti, kunnes velipuoleni muutti keskustaan yläasteelle. Sitten helvettini alkoi. Koulukiusaus! Oman kylän poika olisi asialla. Kiusaaminen jatkui koko yläasteen ajan ja niin rajuna, että aloin pelätä kouluun menemistä ja sieltä usein jäinkin pois. Äitini oli töissä toisella paikkakunnalla, eikä heti voinut tietää, että pinnasin koulusta. Vasta kun opettaja viimein siitä ilmoitti, kun tuli ongelmia tuon kiusausasian kanssa. Rehtorin ja opinto-ohjaajan kanssa tilannetta selviteltiin ja minun syyttäminen kääntyikin kiusaamisen kohteeksi. Vaan eipä siitä mitään hyötyä ollut. Kiusaaminen sai vain uusia muotoja ja välikäsien kautta sitä toteutettiin edelleen.

Koulu meni pahasti pieleen ja alisuoriuduin täydellisesti. Jatko-opinnot aloitin neljä kertaa ja ne myös lopetin neljä kertaa. Ei minusta ollut koulun penkille. Ahdistuin! Kiusaaminen kun ei yksistään ollut oppilaan aiheuttamaa, vaan myös opettajat siihen syyllistyivät. Eivät he ymmärtäneet, mikä minua vaivasi tai sitten eivät halunneet ymmärtää.

Viimeisin yritykseni jatkaa  opiskelua kariutui siihen, että oppilaitoksessa ei oltu valmiita tekemään henkilökohtaista opintosuunnitelmaa kuin vasta sitten, kun minun mittani oli täysi. Suunnitelma olisi pitänyt tehdä elokuussa kun koulu alkoi, mutta sitä oltiin tekemässä vasta marraskuussa, kun olin jo ollut sairaslomalla jonkin aikaa.

Ei ollut helppoa olla itselläkään, kun ei oikein ymmärtänyt, miksi ei jaksa keskittyä mihinkään ja ottaa elämäänsa "oikeaa" suuntaa. Harrastukset kuitenkin olivat sellaisia voimaannuttavia. Mokkena olo oli mieluista ja myös autohifeily. Niissä sain toteuttaa itseäni ja saada onnistumisen tunnetta. Tunsin olevani hyvä.

Mutta muilla elämän alueilla onnistumisia ei tullut: töitä ei löytynyt, eikä myöskään opiskelupaikkaa. Jotakin pientä silloin tällöin, mutta niillä ei toimeentuloa taattu.

Perheen perustamistakin yritin, vaan enpä siinäkään ole onnistunut. Levottomuus, hallitsemattomuus ja tarkkaamattomuus, jotka ovat leimallisia ADHD:lle sekoittivat asioita ja elämään sopeutumista.

Nyt ilta koittaa ja tarina jatkuu toisella kertaa.


Näissä maisemissa västäräkin on hyvä olla. Unelmoida pyrähtelevästä kävelystä ilman huolen häivää.

Mutta kun västäräkin pyrstö katkaistiin jo kauan sitten, miten se voi jatkaa tuota pyrähtelevää kävelyä.

Elämä kuin elokuvaa ADHD:n kanssa


 Västäräkki, joksi minut aikanaan yksi armeijan kapteeni nimitti, kun keskisessä Suomessa oli viikon kestävä väestönsuojeluharjoitus. 

Hänen mielestään minä liikuin kuin västäräkki: pyrähtelen, pysähtelin ja keikuttelin. 

Nyt ajan myötä, västäräkiltä on pyrstö katkaistu, on tapahtunut niin paljon. 

En voinut tuolloin tietää, että ihmiselle tuodaan elämään asioita, joita tapahtuu vain elokuvissa. Monesti ajattelen, ettei tämä voi olla totta. 

Poikani, jolla on aikuisena todettu ADHD, kanssa olemme asiaa useaan otteeseen miettinyt ja ajatellut, että tästä pitäisi tehdä näytelmä. Mieheni sisar, joka osaa ohjata ja myös kirjoittaa käsikirjatuksia, on myös aiheesta kiinnostunut. 

Sitten tulikin televisiosta ohjelma, joka kertoi aika paljon meidän elämästämme. Siitä millaista on kasvattaa poikaa, melkein yksin. Isä ei osallistunut kasvatukseen, ja tuolloin isäpuoli ei ymmärtänyt.

Ei ymmärtänyt opettajat, ei ammattiauttajat. Ei kukaan muu kuin minä yritin viedä poikaani eteenpäin. Onnekseni minulla tuohon aikaan oli kuitenkin ymmärtäväinen pomo, mutta kun hän vaihtui uuteen, ymmärrys loppui.



Voimala Ti 20.3. klo 21.55 Äidin kasvattama poika

Keskustelua käytiin aiheesta ohjaaja Maarit Lallin elokuvan Kohta 18 pohjalta. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta keskustelu herätti monta muistoa menneiltä vuosilta ja nykyhetkestä.

Keskustelussa oli mukana henkilöitä, joilla kaikki on loppujenlopuksi sujunut hyvin, mutta kun näin ei olekaan, vaan tilanne jatkuu. Aloitetaan alusta uudelleen ja uudelleen.

Sellaista elämä on kun henkilöllä on diagnoosi (tai ei ole sitä ehkä vielä saanut) ADHD.

ADHD:stä keskustellaan ja siitä on blogeja ja keskusteluja myös täällä netissä. Hyvä ohjelma tuli myös viime syksynä, jossa Inhimmillisessä tekijässä haastateltiin mm. Päivi Hakalaa, joka on tuonut julki asiaa omalta ja tyttärensä osalta. Studio55:ssä on asiasta keskusteltu ja minuakin on kerrattain tästä aiheesta haastateltu. Tarinani julkistettiin ohjelman nettisivustolla.

Aihe on tärkeä ja siitä kannattaa edelleenkin keskustella. Me äidit, jotka taistelemme lastemme (yleensä poika) puolesta virkakoneiston rattaissa, hitaasti etenevien palvelujen ja vähäisen toimeentulon keskellä, olemme erittäin lujilla.

Yksi kummajainen laissa on, kun ihminen on ollut pitkään sairaana (kuntoutustuella) ja ei ole ehtinyt saada työkoemusta tai opinnot eivät ole johtaneet tutkintoon (mm. alisuoriutumisen, koulukiusauksen, ahdistuksen takia) joutuu odottamaan päivärahaa 5 kk. Henkilö jää toimeentulotuen varaan, joka ei todellakaan riitä elämiseen.).

Meillä aloitetaan taasen kerran alusta. En tiedä miten tämän taasen kestää ja varsinkin, jos viranomaistaholta (potilas/sosiaaliasiamieheltä) saa vastauksen: "Kysehän on aikuisesta, jonka tulee itse selvittää asioitaan. Koita kestää ahdistuksesi kanssa."

Näin asia on, mutta kuka välittää jos ei edes oma äiti? Kuka auttaa, jos itse ei jaksa apua hakea?

Tästä on syytä keskustelua käydä - täällä ja muualla.

Vahvistusta sille, että olen oikealla asialla, sain tänä aamuna ohjelmasta Aamusydämellä.