Saattohoito

Elämän realiteetit tulivat vastaan viime viikon maanantaina. Tai varoituksiahan on ollut jo muutaman vuoden ajan. Sijaistyttäreni Merja on sairastanut harvinaista sairautta Coats plus. Sairaus vei Merjan sairasvuoteelle ja viimeinen 

saattohoitoon. Viikon hän jaksoi uskoa vielä ihmeeseen ja paranemiseen, mutta luonnon lait ovat sellaiset, että kun ihmiseltä lopetetaan ruoka ja nesteytys, paluuta ei enää ole. Kipujen lievitystä, hengityksen avustamista ja sisko sekä minä vierellä matka kohti elämän päättymistä oli todellinen. 

Pieniä ilon asioita viikon matkaan sisältyi. Haave, että mennään vielä Ylivieskaan, kissan ääni, tyttären pojan tapaaminen, entisen ystävän näkeminen ja kaikki, jotka kävivät vierailulla olivat tärkeitä.

Lääkärin ilmoitus, ettei enää tarvitse mennä Ouluun, sai Merjan vain kiittämään. Hän varmasti uskoi, että nyt kaikki on hyvin. 

Hyvä henkilökunta auttoi myös meitä saattajia jaksamaan. Saimme huoneeseen sängyn, jossa vuorotellen Maaritin kanssa nukuimme. Toisen ollessa Merjan vierellä, pitäen kädestä kiinni sekä silitellen, laulaen, kertoillen ja musiikkia soitellen. Välillä torkahdellen nojatuolisänkysysteemissä.

Miten onnellinen saan olla, että Maaritin kanssa jaksoimme olla Merjan vierellä tämän viimeisen matkan. Nyt suru on suunnaton. Kaipuu uskomaton. Kysymyksiä toinen toisensa perään, ilman vastauksia.

Elämä jatkuu. Se on sääntö, joka ei muuksi muutu.

Kuukausi ja sitten muistelemme Merjaa isommalla porukalla. 

Kuitenkin tuon viikon aikana tuli moneen kertaan mietittyä sitä, että kaunis sana "saattohoito" ei anna oikeaa kuvaa siitä, mitä se oikeasti on.

Ihminen hiipuu pois kipujen ja tuskan saattelemana. Saattajat ovat huolissaan, mitä kaikkea saatettava voi kokea, kun hän ei pysty enää puhumaan kuin hiljaa kuiskaten tai epäselvästi. Varmaa on, että jotakin hän tuntee. Kipua kyllä lievitetään, mutta onko tämä tarkoitus oikea ja miksi sen pitää olla näin?