Poikani tarina:
Tästä sitä lähdettiin kasvamaan. Minulla oli kolme vanhempaa sisarusta, iskä ja äiti, jotka huolehtivat minusta. Synnyin Kalajoella, sitten muutimme sieltä pois, kun olin vasta 8 kk:n ikäinen. Mitähän minusta olisi tullut, jos olisimme jatkaneet Kalajoen maisemissa.
Olin vain 6 v. kun äiti ja iskä päättivät jatkaa elämäänsä eri tahoilla. En sitä silloin ymmärtänyt, enkä välttämättä nytkään.
Eihän kukaan voinut tuolloin tietää, miten tämä kaikki vaikutti minuun. Oliko siinä yksi syy sairauteni puhkeamiseen. Kenpä tietäisi sen.
Mutta koulut aloitettiin, vaan kohta taasen muutettiin. Menin neljännelle luokalle ja pieneen kyläkouluun. Siellä meni aivan hyvin siihen asti, kunnes velipuoleni muutti keskustaan yläasteelle. Sitten helvettini alkoi. Koulukiusaus! Oman kylän poika olisi asialla. Kiusaaminen jatkui koko yläasteen ajan ja niin rajuna, että aloin pelätä kouluun menemistä ja sieltä usein jäinkin pois. Äitini oli töissä toisella paikkakunnalla, eikä heti voinut tietää, että pinnasin koulusta. Vasta kun opettaja viimein siitä ilmoitti, kun tuli ongelmia tuon kiusausasian kanssa. Rehtorin ja opinto-ohjaajan kanssa tilannetta selviteltiin ja minun syyttäminen kääntyikin kiusaamisen kohteeksi. Vaan eipä siitä mitään hyötyä ollut. Kiusaaminen sai vain uusia muotoja ja välikäsien kautta sitä toteutettiin edelleen.
Koulu meni pahasti pieleen ja alisuoriuduin täydellisesti. Jatko-opinnot aloitin neljä kertaa ja ne myös lopetin neljä kertaa. Ei minusta ollut koulun penkille. Ahdistuin! Kiusaaminen kun ei yksistään ollut oppilaan aiheuttamaa, vaan myös opettajat siihen syyllistyivät. Eivät he ymmärtäneet, mikä minua vaivasi tai sitten eivät halunneet ymmärtää.
Viimeisin yritykseni jatkaa opiskelua kariutui siihen, että oppilaitoksessa ei oltu valmiita tekemään henkilökohtaista opintosuunnitelmaa kuin vasta sitten, kun minun mittani oli täysi. Suunnitelma olisi pitänyt tehdä elokuussa kun koulu alkoi, mutta sitä oltiin tekemässä vasta marraskuussa, kun olin jo ollut sairaslomalla jonkin aikaa.
Ei ollut helppoa olla itselläkään, kun ei oikein ymmärtänyt, miksi ei jaksa keskittyä mihinkään ja ottaa elämäänsa "oikeaa" suuntaa. Harrastukset kuitenkin olivat sellaisia voimaannuttavia. Mokkena olo oli mieluista ja myös autohifeily. Niissä sain toteuttaa itseäni ja saada onnistumisen tunnetta. Tunsin olevani hyvä.
Mutta muilla elämän alueilla onnistumisia ei tullut: töitä ei löytynyt, eikä myöskään opiskelupaikkaa. Jotakin pientä silloin tällöin, mutta niillä ei toimeentuloa taattu.
Perheen perustamistakin yritin, vaan enpä siinäkään ole onnistunut. Levottomuus, hallitsemattomuus ja tarkkaamattomuus, jotka ovat leimallisia ADHD:lle sekoittivat asioita ja elämään sopeutumista.
Nyt ilta koittaa ja tarina jatkuu toisella kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti